Koirahistoria

Olen 25-vuotias opiskelija. Opiskelen kotieläintieteitä Helsingin yliopistossa ja lähtöisin olen tuolta kaukaa kehäkolmosen takaa.

Koirat ovat aina kuuluneet elämääni. Kun synnyin, kotona oli sekaroituinen Musti, jonka tehtävänä oli ulkona vahtia ettei kissa kiivennyt vaunuihini. Mustia seurasi suomenpystykorva Jeppe. Rotunsa mukaan Jeppe koulutettiin lintukoiraksi, mutta paukkuarkuuden vuoksi, kunnon metsästyskoira se ei koskaan ollut. Jepestä tulikin lasten koira. Todella huonosti koulutettuna ainut sen osaama temppu oli antaa tassua ja se karkaili koko ajan. Se oli vieraille sitä vihaisempi mitä vanhemmaksi tuli ja lopulta aivokasvain vei koissun 11-vuotiaana. 
Kaikesta huolimatta Jeppe oli minulle äärettömän rakas, enkä ole sellaista yhteyttä saanut vielä toiseen koiraan.

Kun Jeppe oli menehtynyt, taloon hankittiin sekarotuinen Zorro. Neidistä löytyy saksanpaimenkoiraa ja suomenpystykorvaa. Zorro on ollut maailman helpoin koira. Se on todella mielyttämisen haluinen ja moitteeksi riittä paha katse. Neiti myös rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta toisista koirista se ei välitä. Ainut kunnon koirakaveri onkin naapurin Manu, joka aina juoksujen aikaan ilmestyy meille, jopa nyt ollessaan 13-vuotias. Zorro on opetettu haukkumaan lintuja, mutta metsällä sitä ei käytetä. Isä ei vieläkään oikein usko sekarotuisiin.

Kun lähdin opiskelemaan, oli selvää, että Zorro jää kotio. Edessä oli siis 4 vuotta ilman koiraa. Haave omasta koirasta eli koko ajan ja katselin monia pentueita. Unelmoin suomenpystykorvista ja akitoista, joihin olin koiranäyttelyssä ihastunut. Pitäähän koiralla olla pystyt korvat ja karvaa. Kummatkin rodut miellyttivät silmää ja niiden luonne ihastutti. Luin akitoista paljon ja haastattelin näyttelyissä omistajia ja rotu tuntui yhä enemmän sopivalta.

Monen mutkan kautta luonani nyt asustaa akita neiti Viribus Unitis Penelope eli kavereiden kesken Nami. Vaikka rotu ei enää metsästyskoira olekaan, aion kuitenkin kokeilla. Täällä sitten kirjoittelen miten kouluttaminen sujuu ja saadaanko akitasta metsästyskoiraa. Tällä hetkellä Nami kyllä merkkaa minulle puissa olevat isot linnut, vaikka ei hauku yhtään. Katsotaan jos ehdimme vielä metsään isän ja koiran kanssa. Jäniksistä Nami ei ole koskaan välittänyt yhtään. Jälkiharjoituksia olemme tehneet ja innokkaasti koissu nenäänsä käyttää.

Namin sairastuttua päätin nopeasti ottaa toisen koiran. Syitä oli useita ja koko aiheesta puhun myöhemmin. Kuitenkin pyörät pyörähtivät nopeasti ja nyt jalkojeni juuressa nukkuu toinen akita Cazador Grande de Alce
 eli ystäville Sparta. Nimi tarkoittaa suurta hirven metsästäjää ja toivottavasti jätkä on nimensä mukainen. Ainakin jo nyt Sparta käyttää todella ahkerasti nenäänsä ja tutkii metsän hajuja.

Tuskin tulevaisuudessa kirjoitan yhtä pitkiä pätkiä, mutta tästä lähdetään.