Rankka vuosi

Minun piti kirjoittaa tänne miten ollaan koirien kanssa kuljettu bussilla ja miten Hallan hihnarähinä on saatu kuriin keksien avulla, mutta torstai aamun puhelu äidiltä muutti kaiken.

Zorro kuoli yöllä nukkuessaan äitini vieressä. Ilmeisesti sydän petti ja vei hieman yli 10 vuotiaan rakkaan.

Kun menetimme pystykorvamme, oli minulle selvää että otamme toisen koiran. Sattumalta äidin työkaverin sekarotuinen oli juuri saanut pentuja ja kävimme niitä katsomassa. Lurppa oli synnyttänyt koppiinsa 9 monenlaista pentua ja minä nostin sieltä syliini pienen mustan pennun, jolla oli valkoinen täplä otsassa. Pentu sai nimekseen Zorro. Olin juuri menossa rippileirille ja pentu luvattiin minulle rippilahjaksi. Tosin pennusta emme mitään maksaneet, ei silloin sekarotuisista mitään pyydetty. Zorrossa oli ainakin pystykorvaa ja saksanpaimenkoiraa ja karvanlaadun perusteella jotain sileäkarvaista, ehkä noutajaa.

Isä oli vannottanut että taloon ei narttua tuotaisi, joten kolme ihmistä tarkasti pennun sukupuolen oikeaksi. Mutta kun pentu meille tuotiin, se selvästi oli tyttö koira. Isän oli vain pakko sopeutua ajatukseen.

Zorro osoittautui hyvin viisaaksi koiraksi. Se oppi kaikki temput mitä opetin. Istu, maahan, kieri, paikka, alas, ylös ja niin edelleen. Opetin sen hyppimään äidin puisen kukkatelineen yli ja ryömimään ali. Se antoi erikseen vasenta ja oikeaa käpälää. Kerjäsi molemmat etu tassut ilmassa. Se etsi käskystä ihmisiä, ei koskaan karannut pihasta ja jahtasi pelloilla pupuja, vaikka ei niitä kiinni saanut (paitsi sen yhden ojasta.) Opetin isän yllätykseksi Zorron haukkumaan lintuja ja se jahtasi aina varpusia ympäri pihaa. (Varpuset kun varastivat perunoita sen ruokakupista). Lopulta isänkin oli myönnettävä, ettei ole moista koiraa ennen tavannut.

Zorro jäi kotiin, kun minä lähdin melkein 200 km päähän opiskelemaan. En ollut huolissani sillä, vaikka koira periaatteessa oli minun, se oli hirveän kiintynyt äitiini. Se seurasi äitiä kaikkialle, jopa vessaan. Kahdestaan äiti ja Zorro kävivät mustikassa, (Zorro söi mustikoita samasta puskasta ja välissä ämpäristä. Koissu käveli äidin perässä kun äiti pelotteli käärmeet edessä.) Zorron tapa oli aamulla mönkiä viereen herättämään ja jos istui sohvalla, kiossu saattoi tulla työntämään pään kainaloon ja tuhisi siinä kunnes sai huomiota. Se istui heti lehden päälle, jos joku luki sitä lattialla.

Nauroimme usein että Zorro oli jälleen syntynyt prinsessa, sillä se söi ruokansa aina siististi ja luut tassujen välissä. Se vihasi koppakuoriasia, se hyppi niiden päällä kuono inhosta kurtussa. Se myö makasi lattialla etutassut sirosti ristissä. Koissu oli hyvin ilmeikäs, sen naamasta tiesi heti mitä se ajatteli. Ja se oli täysin ehdollistettu makkaraan, se olisi tehnyt vaikka mitä makkara palasesta.

Zorro 7-vuotiaana

Zorroa tullaan kaipaamaan pitkään. Etenkin äiti, sillä Zorro oli kuin varjo aina äidin perässä. Varmasti koissu oli äidin Se Koira. Kova mentys kaikille.

Puolivuotta sitten haudattiin Nami ja nyt Zorro Namin viereen.

Uskon että koirat pääsevät sateenkaari sillalle. Siellä on koirakavereita, luita, nurmea ja aurinkoa. Mutta Zorro ei koskaan välittänyt toisista koirista, joten huolestuin että ressu olisi siellä ihan yksin. Ainut koirakaveri oli naapurin Manu. Sitten selvisi, että 14-vuotias Manu oli lopetettu huonon kunnon vuoksi jo kuukausi ennen Zorron menehtymistä, joten sateenkaari sillalla olikin jo kaveri odottamassa. Nyt molemmat saavat taas kirmailla yhdessä. Varmasti Namikin hyppelee seurana, se kun tykkäsi kaikista karvaisista kavereista. Ja Manua tulee moikkaamaan pystykorva Jeppe, vanha kaveri ja yht´äkkiä onkin jo iso lauma kasassa.

Zorro jää vanhempieni viimeiseksi koiraksi.

Laukausvarma

Sillä välin kun mie seikkailin Viron Saarenmaalla työseminaarissa, koirat saivat riehua koko viikon kotona maalla. Meillä kotona riittää peltoa ja metsää, joissa pennut saavat juosta ja purkaa energiaansa. Tosin talon vanha Zorro-neiti ei vieläkään pahemmin näistä vieraista välitä.

Isä ihastui Hallaan täysin ja päätti viedä koirat metsälle. Ensin piti totuttaa koirat aseen ääniin. Koirat ovat kuulleet kiväärin laukauksia ennenkin, mutta koirat ovat olleet sisätiloissa ja äänet ovat tulleet ikkunan kautta. Lisäksi koti on todella lähella Niinisalon armeijan tykistön ampuma-aluetta, joten meillä jytisee välillä oikein kunnolla. Zorro ei pelkää kovia ääniä, ukkosellakin se seisoo keskellä häkkiä ja haukkuu ukkoselle. Mutta takaisin pentuihin.

Isä käveli peltotien päähän, n. 400 m ja ampui ilmaa, kun äiti piti koiria kiinni pihassa. Kun koirat eivät reakoineet mitenkään, isä käveli vähän lähemmäs koiria ja ampui uudestaan taivaalle. Isän sanojen mukaan ääni varmoja ovat. Kumpikaan ei pelkää laukauksia. Niin ja ensimmäinen kierros tehdään ilmakiväärillä, eikä suoraan ruvata haulikolla räiskimään.

Lauantai aamuna isä otti Hallan mukaan lintumetsälle. Sparta ei kelvannut mukaan kun jätkä tosiaan ei hauku. Kyllä jätkäkin minulle linnut näyttää, mutta isän mielestä lintukoiran pitää räksyttää linnulle, eli pitää se haukulla paikallaan. Isä on selvästi pystykorva ihminen. Saalista ei kuitenkaan löytynyt, vaikka kaksikko pitkään metsässä viihtyikin.




Zorro 10-v. Pystykorva x sakemanni

 Spartan veljet ovat pärjänneet näyttelyissä hyvin. Olen erittäin tyytyväinen komeista veljeksistä, kaiken järjen mukaan Spartallakin pitäisi siis olla mahdollisuuksia pärjätä. Miekin haluun kauniita ruusukkeita ja pokaaleja. :) Ihme sinänsä koska en mie aikaisemmin näyttelyistä ole välittänyt.. Pitäisi osallistua jollekin kurssille, jotta saisi itse sitä esittely treeniä.. MEJÄ kurssit meni taas ohi suun, kun mokomia järjestetään ihan väärinä aikoina.. No, kyllä kai me vielä ehditään kursseja ja näytöksiä kiertää, kun pentu on vasta 8 kk ja nuo korvat tarvitsevat vielä hieman aikaa. Seuraavat kisat taitavatkin olla Helsingin voittaja näyttely..

Mätsäreissä Halla sai ihmetellä muita koiria ja Sparta päätti perseilla ja roikkui housunlahkeessa koko kierroksen. No, harjoittelua on pakko lisätä, selvästi mie teen tässä jonkin virheen.. Makupalat vain villitsevät jätkää enemmän.. Hmmm..