tiistai 29. maaliskuuta 2011

Koulutusta

Minulla oli ryhmätyön tekemistä Viikissä ja otin molemmat koirat mukaan tutustumaan uusiin ihmisiin. Nami kiipesi bussiin kuin vanha tekijä ja Sparta seurasi tiukasti mitä toinen teki. Kun bussi kolahteli, pentu vilkaisi aina Namia ja rauhoittui. Kanssa matkustajat kehuivat miten hienosti koirat istuivat vierekkäin ja miten rauhallisia ne olivat.
Kerhohuoneessa päästin koirat irti ja molemmat kiersivät tervehtimässä vieraat ihmiset. Jopa Nami kävi kaikki läpi häntä heiluen ja antoi jopa miesten silitellä itseään. Yleensä Nami on varautunut, mutta nyt tyttö oikein nautti huomiosta. Kun huomio oli kerätty, molemmat siirtyivät pöydän alle nukkumaan. Luokkakaveri oli aivan ihastunut miten rauhallisesti molemmat koirat olivat.

Olen niin ylpeä noista koirista. Bussissa ne käyttäytyivät juuri niin kuin pitäisikin. Molemmat istuivat tyynesti aloillaan kunnes minun käskystäni poistutaan kyydistä. Molemmat saivat paljon kehuja ja kyllä uni maittoi kun päästiin kotio.

Olen luopumassa tästä soluasunnosta ja sen vuoksi täällä ramppaa tavallista enemmän vieraita ihmisiä näytöissä. Namihan haukkuu vieraita ihan hurjana ja huoneeseen rauhoittaminen ei nyt onnistuisi, joten oli kokeiltava muuta. Kun kämppikset kierrättivät katsojia talossa, mie pidin molempien koirin huomion itsessäni kanan palan avulla. Molemmat istuivat vieressäni ja pitivät katsekontaktin erinomaisesti. Nami sai palan aina kun istui hiljaa, vaikka vieraiden ääni kuului. Lopulta Nami ei haukkunut yhtään, vaikka kolme täysin vierasta jätkää kävi samassa huoneessa missä me istuimme eli keittiössä. Jätkät saivat jopa kätellä minua, ilman että Nami olisi huomauttanut asiasta. Spartakin oppi hyvin pitämään kontaktin ja antamaan tassua hälinästä huolimatta. Eli onnistunut harjoitus takana.

Oma luottamus koirankoulutus taitoihini palasi täysin, vaikka hetki oltiinkin hukassa tuon haukkumisen vuoksi.



lauantai 26. maaliskuuta 2011

Jäniskoira, tuskinpa.

Tänään oli ensimmäinen muuttopäivä, jolloin säilöön lähti osa tavaroistani. Nami haukkui muuttoapuun tullutta ystävää melkoisesti. No, onhan se epäilyttävää kun iso parrakas mies raahaa tavaroita ulos. Lopulta Nami tyytyi mulkoilemaan tohinaa sängyltä käsin. Spartalla oli ratkiriemukasta kun uusi tuttavuus rapsutteli ja antoi varastaa toisen sukkansakin suoraan jalasta. Lisäksi pentu jahtasi vielä pölynimuria ympäri asuntoa.

Nami jäi kotio nukkumaan ja nauttimaan rauhasta, kun mie ja Sparta suuntasimme luokkakaverini luokse kylään. Jo matkalla pentu sai niin ihailijoita, että myöhästyin junasta. Yksikin mummo jäi oikein odottamaan meitä päästäkseen kyselemään. Sparta nautti huomiosta täysillä. Kiipesi mummon syliin ja junassa nojaili ihmisiin. Luokkakaverillani on lemmikkinä pupu, mutta Sparta haisteli kaveria kerran häkinverkon läpi ja kävi lattialle nukkumaan. Pupu sai ihan rauhassa loikkia ympäri huonetta ja jätkä vetää hirsiä melkein kuorsaten. <3

Paluumatkalla sainkin puhella uteliaiden ihmisten kanssa. (On se kumma miten pentu saa ihmiset puhelemaan.)
"Mikä rotu tuo on?"
"Se on akita"
"Akito?"
"A-ki-ta" ( Pilkunviilausta..)
Kyselijän ilmeestä selvästi nähtävissä ahaa-elämys. " Oi. Onko se sellainen japanilainen rotu?"
"Joo"
Toinen matkustaja nyökkäilee. "Tuttava otti myös tuollaisen. Sen pentu on 3kk ikäinen ja rauhallinen sekin on". (Harmittaa kun en ehtinyt kysellä mikä pentue voisi olla kyseessä.)

Ihanin oli nuorempi jätkä joka totesi pennun olevan karhunmetsästykseen. Hopeanuolet selvästi katsottu. :)
Namia sanotaan usein ketuksi, johtuen varmasti sirosta ulkomuodosta. Toinen oletus on että Nami on shiba, mikä johtuu varmasti koosta. Tosin yksi vieras luuli että talossa asuu rottweiler, kun Namin aloitti haukkumisensa.


Sparta

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Kanavaras

Vähän vakavia hetkiä vietettiin eilen, kun Namille ei kelvannut enää riisi tai piimäkään. Peruin vierailun kaverinkin luokse kun näytti pahalta. Päivällä sulattelin Spartalle kanankauloja, mutta kun silmä vältti Nami kiipesi tiskipöydälle (!) ja pari kaulaa katosivat parempiin suihin. Ikinä Nami ei ole moisia kiipeily taitoja todistellut, mutta tästä lähin sulatellaan lihat suljettujen ovien takana. Illalla kelpasivat omatkin murot jälleen.

Tuosta miehekkeestä on muodostunut Namille läheinen kaveri. Koko päivän Nami voi vain huokailla, mutta kun äijä tulee töistä, koiran olemus piristyy täysin. Minut herätetään tönimällä varovaisesti kättä, mutta mies saa suukkoja ja viereen könytään torkuille. Nami on hyvää vauhtia muuttamassa kissaihmisen koiraihmiseksi.

Sparta on melkoinen tuholainen. Tähän mennessä se on syönyt jo äidin kutoman hanskan ja villasukan. Hampaita testataan kaikkeen mahdolliseen. Ruokahalu on kohdillaan ja jätkä söi ihmettelemättä sen kummemmin rusakkoa ja peuraakin. Hihnassa kuljetaan kiltisti, mutta suurinta huvia lenkillä on roikkua Namin kaulassa tahi poskessa kiinni. Ihmeen hyvin Namin hermot ovat kestäneet pientä riiviötä, vaikka Nami ei jaksakaan leikkiä yhtä kauan. Eilen kaksikko jopa nukkui vierekkäin.

Nami ja rakas pallo

torstai 24. maaliskuuta 2011

Nami sairastaa

Namilla on todettu krooninen munuaisten vajaatoiminta. Kirjoitan seuraavaksi miten tilanne eteni, siten miten koin sen.

Kaikki alkoi puklailuna. Pentu riehui täysin normaalisti ja leikki. Kun kyselin ongelmasta, se pistettiin pennun pienuuden ja mahdollisen kehityksen hitauden piikkiin. Kyselin eläinlääkäriltä ja hän arveli samaa. Puklailun pitäisi loppua kun pentu kasvaa hieman. Aloin selvitellä ruokia, jotka pysyivät mahassa paremmin ja totesin erilaisten puurojen olevan parempia. Näillä mentiin taas eteenpäin.

Oksentelu lisääntyi ja huolestuin. Pentu oli yhä pirteä ja ihan normaali pentu. Kului päiviä kun se ei puklannut yhtään. Aloin yhdistämään oksentelun matkustamiseen ja sterssiin, joten rauhoitin normaalia eämää. Näin jälkikäteen voin syyttää itseäni että merkit olisi pitänyt huomata aikaisemmin.

Oli itsenäisyyspäivänpyhät. Heräsin pennun kouristeluun. Nami virtsasi, ulosti ja suu oli vaahdossa. Kohtaus kesti muutaman minuutin, kunnes pentu virkosi. Aamulla soittelin läpi eläinlääkäreitä ja ennusteena epilepsia. Sain neuvon odottaa lisää kohtauksia, koska mitään ei alettaisi yhden kohtauksen perusteella tutkimaan. Koska olin matkustanut tuttu eläinlääkäri neuvoi ottamaan ihan rauhassa ja sanoi stressin todennäköisesti olevan syynä.

Päätin palata Vantaalle, koska kotipaikkakunnalla ei olisi resursseja kunnon tutkimiseen ja verinäytteetkin lähetettäisiin isompaan kaupunkiin. Uusi kohtaus tuli aamuyöllä ja heti perään toinen. Namin hengitys oli jo hankalaa. Päätin että nyt pitää lähteä ja potkin miehekkeen liikkeelle ja autolla kohti Aistia. Klinikalla Nami laitettiin tippaan ja minä, joka olen eläimiä hoitanut ja lääkinnyt, meinasin pyörtyä kun neulaa ei saatu pieneen tassuun. Nami jäi tutkimuksiin päiväksi.

Päivällä tuli tuomio. Munuaiset eivät toimineet ja lääkärit antoivat lopetus tuomion. Ultran mukaan munuaiset olivat normaalia pienemmät ja lääkärin mukaan kyse ei ollut äkillisestä sairastumisesta. Munuaiset eivät olleet kehittyneet normaalisti, kuorikerrosta ei edes erottanut. Myöhemmin kuulin että kun oireet ilmenevät munuaisista on jo 70% tuhoutunut. Klinikalla vastassa oli kuitenkin iloinen pentu joka riehuen otti minut vastaan. Lähdimme ulos pennun kanssa ja miehen kanssa päätimme että Namille on annettava vielä mahdollisuus. Nami siis jäi yöksi tiputukseen ja toivoimme että ihme tapahtuisi. Aamulla arvot olivat yhä kamalat, mutta Nami riehui ja hurmasi hoitajat jahtaamalla lumihiutaleita. Lääkäri sanoi että pentua ei ole pakko nyt lopettaa, mutta ei antanut mitään ennustetta. Pentu kuulemma pärjäisi pari päivää tai viikon.

Me veimme Namin kotio.

Mukaani sain ruokintaohjeen ja reseptin ostaa kissoille tarkoitettu fosforin poistajaa. Lähdin kotiin joululomalle ja taustalla ajatus, että ainakin saan haudata koissun sitten kotimetsään. Vietimme kunnon laatuaikaa ja ihanan joulun. Kuukausi sairastumisesta oksentelu alkoi taas ja kontrollissa todettiin arvojen olevan yhä huonot. Nami sai uuden lääkkeen, sydänlääkkeen joka laskee verenpainetta helpottaen munuaisten työtä. Lisäksi närästyslääkettä hillitsemään pahoinvointia.

Miten elämä tällä hetkellä sujuu?
Nami on selvinnyt kahdesta romahduksesta. Ensimmäinen oli tammikuun alussa. Oksentelua, ruokahaluttomuutta ja väsymystä. Olin täysin varma että nyt on annettava periksi. Sitten juuri kun olin soittamassa lääkärille, Nami söi koko kipollisen murojaan ja ryhtyi kiusaamaan vanhempieni Zorroa. Se piristyi silmissä ja taas jatkettiin.
Toinen romahdus tapahtui maaliskuun alussa. Nami ei pariin päivään syönyt mitään. Äiti keitti riisipuuroa ja koira kirjaimellisesti hyökkäsi lautaselleni. Keitin riisiä ja sekoitin sen piimään. Tätä seosta Nami söi. Viikkoon koissu ei suostunut syömään mitään muuta. Jos riisiin sekoitti jotain muuta, vaikka pehmeittä nappulaa niin kupille vain nyrpisteltiin. Katselin pentua ja mietin miten kauan koira voisi elää pelkällä riisillä ja piimällä. Sitten Nami varasti Zorrolta nappuloita ja omatkin nappulat alkoivat taas maistua.
Tänään Nami syö jälleen riisiä mutta pariin päivään ei ole oksenneltu yhtään. Vähän väsyneempi se on myös, mutta jos ovikello kilahtaa, vahti nostaa sellaisen metelin että hirvittää. Spartan seura myös piristi Namia todella paljon. Nami hyväksyi pennun melkein heti ja ne pystyvät leikkimään yhdessä jopa samalla pallolla. Namin silmissä näkyy taas riemu ja leikkimielisyys. Voi että sitä leikin riemua on mukava katsella.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Koirahistoria

Olen 25-vuotias opiskelija. Opiskelen kotieläintieteitä Helsingin yliopistossa ja lähtöisin olen tuolta kaukaa kehäkolmosen takaa.

Koirat ovat aina kuuluneet elämääni. Kun synnyin, kotona oli sekaroituinen Musti, jonka tehtävänä oli ulkona vahtia ettei kissa kiivennyt vaunuihini. Mustia seurasi suomenpystykorva Jeppe. Rotunsa mukaan Jeppe koulutettiin lintukoiraksi, mutta paukkuarkuuden vuoksi, kunnon metsästyskoira se ei koskaan ollut. Jepestä tulikin lasten koira. Todella huonosti koulutettuna ainut sen osaama temppu oli antaa tassua ja se karkaili koko ajan. Se oli vieraille sitä vihaisempi mitä vanhemmaksi tuli ja lopulta aivokasvain vei koissun 11-vuotiaana. 
Kaikesta huolimatta Jeppe oli minulle äärettömän rakas, enkä ole sellaista yhteyttä saanut vielä toiseen koiraan.

Kun Jeppe oli menehtynyt, taloon hankittiin sekarotuinen Zorro. Neidistä löytyy saksanpaimenkoiraa ja suomenpystykorvaa. Zorro on ollut maailman helpoin koira. Se on todella mielyttämisen haluinen ja moitteeksi riittä paha katse. Neiti myös rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta toisista koirista se ei välitä. Ainut kunnon koirakaveri onkin naapurin Manu, joka aina juoksujen aikaan ilmestyy meille, jopa nyt ollessaan 13-vuotias. Zorro on opetettu haukkumaan lintuja, mutta metsällä sitä ei käytetä. Isä ei vieläkään oikein usko sekarotuisiin.

Kun lähdin opiskelemaan, oli selvää, että Zorro jää kotio. Edessä oli siis 4 vuotta ilman koiraa. Haave omasta koirasta eli koko ajan ja katselin monia pentueita. Unelmoin suomenpystykorvista ja akitoista, joihin olin koiranäyttelyssä ihastunut. Pitäähän koiralla olla pystyt korvat ja karvaa. Kummatkin rodut miellyttivät silmää ja niiden luonne ihastutti. Luin akitoista paljon ja haastattelin näyttelyissä omistajia ja rotu tuntui yhä enemmän sopivalta.

Monen mutkan kautta luonani nyt asustaa akita neiti Viribus Unitis Penelope eli kavereiden kesken Nami. Vaikka rotu ei enää metsästyskoira olekaan, aion kuitenkin kokeilla. Täällä sitten kirjoittelen miten kouluttaminen sujuu ja saadaanko akitasta metsästyskoiraa. Tällä hetkellä Nami kyllä merkkaa minulle puissa olevat isot linnut, vaikka ei hauku yhtään. Katsotaan jos ehdimme vielä metsään isän ja koiran kanssa. Jäniksistä Nami ei ole koskaan välittänyt yhtään. Jälkiharjoituksia olemme tehneet ja innokkaasti koissu nenäänsä käyttää.

Namin sairastuttua päätin nopeasti ottaa toisen koiran. Syitä oli useita ja koko aiheesta puhun myöhemmin. Kuitenkin pyörät pyörähtivät nopeasti ja nyt jalkojeni juuressa nukkuu toinen akita Cazador Grande de Alce
 eli ystäville Sparta. Nimi tarkoittaa suurta hirven metsästäjää ja toivottavasti jätkä on nimensä mukainen. Ainakin jo nyt Sparta käyttää todella ahkerasti nenäänsä ja tutkii metsän hajuja.

Tuskin tulevaisuudessa kirjoitan yhtä pitkiä pätkiä, mutta tästä lähdetään.