Näyttely kurssi

Koska jätkä oli ilmoitettu Voittaja-näyttelyyn Helsinkiin, piti näyttely touhuja hieman harjoitella. En todellakaan halunnut että maksan itseni kipeäksi ja jätkä vain roikkuisi lahkeessani. Joten edessä oli treeniä ja paljon. Kyselin ensin neuvoja tutuilta, joiden ohjeilla aloitettiin.

Kuitenkin oli todettava, että tarvitsen hieman enemmän apua.. Spartan velipojan Sisun omistaja vinkkasi kurssista Koirapalvelu Virike Tmi:llä Vantaalla. 3 tunnin kurssi maksoi 60e. Kurssilla oli tosiaan vain Sparta ja Sisu eli tunnista sai todella paljon irti. Opin kehässä liikkumista ja koiran ohjaamista. Ohjaaja myös antoi hyvä vinkkejä hampaiden näyttämiseen totuttamiseen ja korjasi muitakin tekemiäni virheitä.

Alussahan jätkä juostessaan puri minua aina jalkaan ja roikkui lahkeessaa, tai hyppi ja söi hihnaansa. Nyt jätkä ravaa nätisti rinnalla. Jätkä myös seisoo ryhdikkäästi paikoillaan ja osaa seistä etutassut rinnakkain. Eli jätkän käytökseen luotan nyt enemmän.

Sain itse myös enemmän esitys varmuutta, mutta kyllä puntit vapisevat. Pelkään että nolaan itseni ihan täysin messukeskuksessa kaikkien akita ihmisten edessä. Juoksen päin tuomarin pöytää, tai ulos kehästä, tai kaadun.. Ehkä olisi pitänyt aloittaa pienestä näyttelystä ensin..

Äippä ja Sparta

Viimeisellä kurssin tunnilla kaverina oli kaksi pienempää narttu koiraa, joista toisella oli juuri ollut juoksut. Jätkä oli kyllä utelias, mutta muuten erittäin rauhallinen. Jopa niin että sai kehuja pikkukoirien omistajalta. :)

Sparta on kyllä komea jätkä (kiitokset kasvattajille). Kun korvatkin alkavat nousta ylös on oikeasti hillittävä näyttely unelmia. Enhän mie mikään näyttely ihminen ole, metsäänhän me ollaan menossa. Mutta voisihan sellainen hieno ruusuke olla nätti tuossa kirjahyllyn kulmassa?

Amerikan maisemia kesällä 2010

Nyt seuraa ei- koiramainen kirjoitelma. Sinua on varoitettu.

Kesällä 2010 luokkakaverini lähti Kaliforniaan tekemään harjoitteluaan arabi hevosten kasvattajalle. Hän aikoi kiertää harjoittelun lopuksi hieman osavaltiota ja erehtyi pyytämään seuraa reissulleen. Minulla oli työtön kesä menossa ja päätin pistää loputkin säästöt palamaan. Lyhyen harkinnan jälkeen ostin lipun ja lensin toiselle puolelle maapalloa. En ollut koskaan matkustanut yksin ulkomaille, vaikka Suomea onkin kierretty, joten hieman jännitti nousta koneeseen ja luottaa että selviän koneiden vaihdosta.

Lento Suomesta lähti aamulla ja perillä Los Angelesin lentokentällä oli aamu jälleen. Ensimmäinen päivä meni ihan ihmetellessä, että helkkari sentään, olen Amerikassa. Luokkakaverini Silja oli tehnyt mahtavan työn kun oli suunnitellut reitin ja varaillut kaikki hostellit valmiiksi. Kävimme vain vuokraamassa auton, upouuden mustan kaunottaren, jolla voisimme kursailla pitkin ja poikin maata.

Ensin tutustuimmen Los Angelesin kaupunkiin. Seikkailimme vuorilla missä tähdet asuvat ja tutustuimme lähiympäristöön. Ajelimme Hollywoodiin ja Universal Studiosin teemapuistoon, jossa kuluikin koko päivä. Aivan mahtavia vuoristoratoja ja näytelmiä elokuvalavasteissa. Etenkin WaterWorld- näytös oli aivan mahtava ja tuntui kuin olisi päässyt lempielokavaansa mukaan. Amerikkalainen yleisö otti elävästi osaa näytelmään, mikä tuntui ensin oudolta. Yleisö buuasi pahikselle ja hurrasi sankareille.

Hollywoodin kaduilta löytyikin paljon tuttuja nimiä.

Los Angelesista lähdimme ajamaan kohti San Franciscoa. Matkalla poikkesimme Siljan harjoittelu paikalla vielä ihastelemassa palkittuja arabeja ja hienoja hevosia ne ovatkin. Poikkesimme myös kalliissa huippu hevossairaalassa, jossa saimme ihan kiertokäynnin. Ajoimme rannikkotietä ( eli tie 1) pitkin, jolloin saatoimme ihastella Tyyntävaltamerta ja rannoilla laiduntavaa mustaa karjaa. Löysimme myös merinorsujen katselupaikan ja ne vasta olivatkin isoja mötköjä. Saimme ajella koko päivän ja yön vietimme hostellissa Montereyssä. Hostelliin löysimme tuurilla juuri ennen kuin se suljettiin yöksi. Täällä myös selvisi että suomalaiset nimet ovat varsinainen haaste. Kukaan ei edes yritä lausua nimiämme. :)

Seuraavana päivänä löydämme San Franciscoon, missä seikkailimme kolmisen päivää. Kiersimme nähtävyyksiä, kauppoja, ajelimme bussilla pitkin ja poikin, kiipesimme hirvittävän jyrkkiä mäkiä, kävimme isossa merimaailmassa katsomassa kaloja, söin parhaan hampurilaisen ikinä ja .. en edes muista kaikkea. Rakastuin kaupunkiin ihan täysin. Ja jos satutte ajamaan siellä, niin mäet ovat helkkarin jyrkkiä ja kaikki kadut ovat yksisuuntaisia ja parkkipaikkoja ei ole.

San Franciscosta matka jatkui kohti kalliovuoria ja Las Vegasia. Matkan varrella poikkesimme luonnonpuistossa ja miten ihania maisemia vuorilla olikaan. Kerran jouduimme ajamaan kiertotietä, koska maanvyöry oli vienyt tien mennessään. Jyrkemmissä kohdissa hieman hirvitti. Ylitykseen meni koko päivä, mutta onneksi lopun hurja alamäki kruunasi koko matkan.

Kun lopulta löysimme yöpaikan pienestä kylästä nimeltä Lone Pine olimme ihan uuvuksissa. Hauskinta oli että hostellissa oli väkeä, jotka olivat kävelleet kokomatkan (minkä olimme siis ajaneet autolla) ja he onnittelivat meitä perille pääsystä. :) Kylästä löysimme myös karttapallon, jossa koko eurooppa oli merkitty Ranskaksi. 
: D

Lone Pinesta suuntasimme kohti Las Vegasia. Ajoimme varsin aution autiomaan reunaa ja läpi Death Valleyn. Maisema oli pelkkää hiekkaa ja lämpötila nousi lähelle 50 astetta. Auton ulkopuolella oli KUUMA. Onneksi autossa oli erittäin tehokas ilmastointi. Illan tullen löysimme Las Vegasiin. Se vasta onkin kaupunki.

Esimmäiset yöt menivät Luxor hotellissa, joka on se pyramidin muotoinen. Ahdoimme mahamme täyteen aamulla buffetissa ja seikkailimme pitkin pääkatua. Eksyimme yhteen casinoon ja miedän piti pyytää apua ulos löytämiseen. Illalla kävimme Criss Angelin taikuri näytöstä katsomassa. Ostimme liput ihan takariviin, mutta meidän siirrettiin eteen kun niitä paikkoja ei oltu myyty täyteen. Aivan huippu esitys. Etenkin kun nainen sahattiin sirkkelillä kahtia, en vieläkään tajua miten se tehtiin. Meidän kanssamme puheli myös nainen, joka kiinnostui kuultuaan suomenkieltä. Myös täällä meidän eksoottiset nimet aiheuttivat harmaita hiuksia. Terhi kuulemma kuulostaa kauniilta, mutta se on mahdoton lausua. : D

Las Vegasista ajoimme Hooverin padon yli kohti Crand Canyonia. Matkalla piti pysähtyä huoltoasemalla ostamassa uusi kartta, kun vanha ei näyttänyt niin kauas. Perille löydettiin auringon laskun aikaan ja miten kaunis kanjoni onkaan. Ja on se ISO. Mitkään kuvat eivät riitä kuvaamaan tämän silkkaa kokoa. Yö nukuttiin autossa ja kojootit kikattelivat ihan vieressä.

Aamulla virkeänä takaisin kohti Las Vegasia. Excaliburissa vietimme yön ja kävimme paikallisessa baarissa. Voin sanoa että drikkien viinan määrää ei pahemmin mittailtu. Coyote Ugly, taisi olla baarin nimi ja meno nimensä mukaista. Kaupunki oli kuuma vielä illallakin ja aina kun ulos astui oli kuin uunissa olisi kierinyt. Muovinen kelloni hihna suli ja kengät sulivat kiinni asfalttiin.

Seuraavaksi olikin aika suunnata takaisin kohti Los Angelesia ja napata lento takaisin kotiin. Autolla tuli ajettua kahden viikon aikana yli 3000 km. Amerikan maisemi tuli nähtyä paljon enkä tähän muista puolikaan kirjoittaa. Voin sanoa, että amerikkalaiset ovat todella ystävällistä porukkaa ja juuri niin meluisia kuin television perusteella. :)

Tahdon vielä kiittää Siljaa kun kelpuutti minut mukaansa matkalle, jollaisesta en osannut edes unelmoida. Aivan mahtava reissu, jota muistelen vielä eläkkeelläkin. Suosittelen Road Trip- reissua kaikille. Tämä reissu iski kyllä kipinän päästä Amerikkaan uudestaan ja nyt Uusi Seelantikaan tahi Japani ei ole enää niin kaukana.

Saksan reissuista kerron joskus toiste.. :)





Ruokinnasta

Olen todennut että jokainen koiran omistaja ruokkii koiraansa hieman erilailla ja mielipiteitä on netti pullollaan. Ja jokainen on oikeassa ja muut väärässä. :D En ole ruokinta ihminen, mutta ravitsemuspuolen opiskelijakaverini on nauranut ettei se koiran ruokinta mitään tähtitiedettä ole. (Hän uskaltaa syöttää koirilleen jopa koiranmakkaraa. o.o)

Eli edellinen akitani Nami oli raakaruokinnalla, mutta munuaisten vuoksi ruokinta todellinen haaste. Tämän vuoksi pidän nyt noiden kahden ruokinnan mahdollisimman helppona.

Matkustan todella paljon joten nappulat ovat käteviä. (Pakastimet 3 eri osoitteessa sisältävät aina jotain koirille kuitenkin, mutta täytön organisointi on osoittautunut hankalaksi).  Halla ja Sparta syövät BioMill  nappuloita. (Todettu parhaiksi mahalle ja niissä proteiinia on 30%) Monet syöttävät akitoille myös Royal Caninia ja ihan Jeppe- muroja. Akitayhdistyksen sivuilla on keskustelua aiheesta. Täälläkin on käynnissä laatu/hinta- arviointi uudestaan.

Vanha sekaroituinen söi nappuloita ja ihan kotiruokaa. Jeppe-murot vaihdettiin, koska Zorro oli allerginen jollekin muron aineelle. Mahasta lähti karva ihon tulehduttua.

Nappuloiden lisäksi koiruudet saavat valmiita liha-kasvissekoituksia, kaupan jauhelihaa, sisäelimiä, kalaa, ruuantähteitä (riisiä-kasviksia) ja kuivan leipäpalan silloin tällöin ja puuroa. Kun pennut saavat luita, nappuloita ei ole tarjolla. Mahdollisimman monipuolisesti yritän ruokkia. En ole jättänyt pois viljoja, (paitsi nappulat ovat riisi-lammas), jätän pois jos jotain ongelmia ilmenee. ( Syksyn tullen saavat enemmän riistaa kunhan hirvimiehet saavat saalista.)

Eli aamulla nappuloita, illalla lihaa. Sitten on välissä ihan pelkkiä luu/liha päiviä. (Nappulat lenkin jälkeen ja 2h ihan lepoa, koska turpoavat mahassa). Ja koirien mahat ovat kunnossa. Spartasta on näin kasvanut kookas uros, jonka jalat ovat suorat. Lonkista en voi vielä sanoa, kuvauksiin mennään kun ikä riittää.

Spartan maha ei kestä raakaa kanaa, isot luut hotkitaan (oksennetaan palasia) ja jauhettu luumurska aiheuttaa ummetuksen. Eli täysi raakaruokinta on vielä täällä haaste.

Välillä oikein hirvittää kun kuulee koirien ruoka-aine allergioista. Onneksi omilla koirilla ei ole moisia esiintynyt, (kanakin ilmeisesti voi yli vuoden ikäisenä sopia, vaikka nyt ei). Koirien jalostuksessa pitäisi ottaa allergiat huomioon. On huolestuttavaa miten allergiat tuntuvat lisääntyneen (vai kiinnitetäänkö niihin vain enemmän huomiota?).

Hmm.. vaikuttaakohan lähestyvä kandin palautuspäivä näiden kirjoitusten kasvaneeseen julkaisu tiheyteen?

Elekieli

Noniin, Halla on keksinyt että saa kiskottu päänsä irti pannastaan. Neiti karkaileekin usein ja tähän asti ollaan selvitty pelästymisellä. Kerran pikkuinen meinasi juosta polkupyörän alle ja toisella kerralla labbiksen suuhun. Eli kaulapanta kireämmälle tästä lähin.

Netissä on ollut myös paljon keskustelua koirien purematapuksista. Vanha pystykorvamme ei muita ihmisiä sietänyt joten olen yrittänyt totuttaa näitä koiruuksia erilaisiin ihmisiin ahkerasti.

Tiedän koiraihmisen, jonka kieltää ehdottomasti koskemasta koiraansa päähän tai "väärin" (minulle ei vieläkään ole auennut mitä tämä tarkoittaa, joten en koske koiraan lainkaan). Mutta minusta tuo kuulostaa oudolta, koska olen pyytänyt taputtelemaan Spartaa kaikkialta, katsomaan korvat, silmän, nenän, nostamaan huulia ja tökkimään kuonoa. Ihan vain sen takia, että aikuisena jätkä ei välittäisi jos vahingossa joku tönäiseekin sormen vaikka korvaan. Voin kaksikon kanssa siis matkustaa ruuhkabussissakin ja koiran yli voi astua rauhassa. Tietenkin minä olen helkkarin valppaana koko ajan ja tarkkailen koiria, enkä ota tarpeettomia riskejä. Esim. kun viereemme tuli rattaissa vauva, minä asetuin väliin. Ei sillä että koiria olisi yhtään kiinnostanut vaunut, mutta silti.

Mieheke ei ole koira ihminen, heillä on aina ollut vain kissoja, eikä hän osaa lukea koiraa yhtään, saati kukaan siinä taloudessa. Tämä takia olen joutunut itsekkin tarkkailemaan enemmän kaksikon elekieltä ja tälläisiä olen huomannut.

1) Halla vilkaisee Spartaa, kääntää toista korvaansa ja se laukaisee riehumisen.

2) Vastaan tuleva koira on uros jos Sparta nostaa kuonoaa korkemmalle

3) Vastaan tuleva on narttu jos takamus nousee

4) Pieni epäilys on että Sparta komentaa Hallaa haukkumaan vastaantuleville koirille

5) Hallan katseesta näkee onko lähistöllä pupu, lintu, orava vai koira

6) Koirien hännät heiluvat jo hississä, jos kämppis on kotona

Minun on kuitenkin vaikea selittää näistä eleistä, koska toimin enemmän vaiston varassa. Usein kun Sparta alkaa riehumaan silmiin tulee "se" katse, tai kun kohta äristään, niin tulee vain se "tunne", että nyt pois. (Lisäksi jätkä kyllä ensin ryhditää itseään ja niskakarvat nousevat ja sitten murahdus.)

Koirien käyttäymisessä huomaa kyllä sen että me ollaan Lauma. Yksittäisitä ohittavista koirista ei välitetä, mutta jos vastaan tulee toinen lauma, pitää vähän pullistella.

Punainen kaksikko

Hallan tyylinäyte

Rauniolla

Spartan kasvattaja oli järjestänyt pentueelle tutustumisen Helsingin pelastuskoirien raunioradalle kokeilemaan hakua. Tutustumisen ja parin näytöksen jälkeen pennut saivat kokeilla omia neniään. Ideana oli että ihminen menee helppoon piiloon, josta pentu löytää ja saa palkkion. Sopivan yksinkertaista siis. :) Piilot vaikeutuvat kun koirat tajuavat leikin idean.

Ensin ainakin Halla on täpinössään kaikista ihmisistä. Likka ei malttanut olla haukkumatta kaikkia. Ensimmäinen piilotteleva maalimies löytyi vahingossa ja toista pelästyttiin niin että oli pakko varmuuden vuoksi mokoma haukkua. Kolmatta pentu osasi jo vähän haistella. Toisella kierroksell Halla oli jo tajunnut leikin idean ja pentu käytti nenäänsä. Kolmannen maalimiehen Halla haistoi jo kaukaa ja korvat painuivat alas riemusta. Selvästi sopiva harrastus pikkuiselle.

Spartaa ensin kiinnostivat ihan muut hajut. :D Hyvin Spartakin maalimiehet löysi, toisella kierroksella selvällä ilmavainulla. Jätkä olisi juossut nopeamminkin piilolle, mutta mie en meinannut pysyä perässä. Ilmavainu on  hyvä merkki hirvimetsälle. Hyvä että minulla on koira joka löytäisi sekä hirvet että hirvimiehet metsästä. :)

Sparta sai myös haistella akita tyttö Sachia. Kuten yleensäkin, tyttö oli aivan IHANA. Vähän miehistä pullistelua veljesten kesken ja emon Kuron pikainen haistelu. Kokonaisuudessaan erittäin mukava akitamainen päivä. Kiitokset!

Halla etsii

Spartan nenä toiminnassa

Voittaja näyttely lähenee ja Spartan kanssa ollaan edistytty. Jätkä ravaa jo kiltisti rinnalla ja ainakin omasta mielestäni liikkeet ovat parantuneet. Enää harvoin jätkä innostuu puremaan hihnaa tai minun kengännauhoja. Ënsi lauantaina alkaa näyttely treenit (joista toivottavasti opin jotain). En ole näyttelyihminen, joten minulla ei ole hajuakaan mitä harjoituksissa puuhaillaan.

Näyttelyyn on myös tulossa Namin veli Herkules. Olisi kiva nähdä millainen pennusta on oikein kasvanut. Vähän voi kyllä tulla tippa linssiin, mutta katsotaan miten käy.

Sorsakoira ja haaveita

Epäonnekkaan sattuman vuoksi isä teloi kätensä niin että tänä vuonna jäi sorsastus välistä kokonaan. Mutta mieheke sai onneksi saalista (sillä aikaa kun mie kärvistelin toimistossa töissä) ja toi maistiaiset koirille.

Alkuun koirat olivat erittäin uteliaita, mutta sitten Sparta totesi että siivet on haudattava. Siivet peiteltiin erittäin huolellisesti peiton alle. Halla innostu mutustelemaan siipiä ja söi räpylät erittäin hyvällä ruokahalulla. Sparta katseli hallan ruokailua lähinnä epäuskoisena. Jätkä ei suostunut edes maistamaan . : D Halla saikin ihan rauhassa repiä siivistä höyheniä ja viskoa niitä ympäri asuntoa.



Nam nam




Sparta miettii mitä siiville pitäisi tehdä

Metsässä ollaan koirien kanssa käyty muutaman kerran, mutta yhtään lintua ei ole löytynyt. Mokomista ei näy vilaustakaan. Koirat kyllä rakastavat metsässä remuamista, mutta lenkkeilyn puolelle se meneekin kun ei löydy saalista. Helsingissä kyllä citykanit kiinnostaisivat, mutta niiden perään en kyllä pentuja päästä.. Parin viikon päästä seuran hirvimiehet aloittelevat, joten pian Spartan koulutus lopultakin käynnistyy. Peurajahti on jo ensi viikonloppuna, mutta se menee meiltä vielä ohi, sillä ensin on kokeiltava hirveä, ettei koissu keskity kokonaan peuroihin. Toivottavasti saalista tulisi ja saisin pakastimeen peuran luita.

Pitäisiköhän käydä kasvattajakurssi? En oikein pääse eroon ajatuksesta ottaa narttupentu ainakin sijoitukseen ja ehkä teettää ainakin yhdet pennut (Se oli pienenä ajatuksena Namin kanssa, mutta ne haaveet haudattiin jo alkuunsa.). Uskon että jalostuspuolen koulutuksellani olisi jotain annettavaa akita rodulle, ei ehkä ryhtymällä tuottamaan pentuja vaan toimimalla taustavoimissa, ehkä yhteistyössä oikean kasvattajan kanssa. Olen jo katsellut narttuja ja tulevia yhdistelmiä, pohtien mistä pentua kannattaisi etsiä. Mutta, kuten kaikilla minun suunnitelmillani, on se vähintään kahden vuoden pakollinen tauko. Syyt: 1) Kämppä Helsingissä on liian pieni. 2) Muutto maalle odottaa parin vuoden päässä ja siellä on tilaa. 3) Menee ainakin 2 vuotta ennenkuin Spartasta voi sanoa kelpaako se jalostukseen. 4) Käytännössä vaihtoehtoja sukulinjan alkukoiraksi on muutamakin. Sparta, Spartan veli, Namin sukulainen, tahi ihan "vieras" linja.. ja näitä pitää hieman seuralla, esim lonkkien ja muutenkin kehityksen kannalta.

Toisaalta.. jalostus ja koiraihmiset ovat sellainen soppa että hieman hirvittää sekaantua mukaan. Tähän olen jo törmännyt lammaspuolella...

Rankka vuosi

Minun piti kirjoittaa tänne miten ollaan koirien kanssa kuljettu bussilla ja miten Hallan hihnarähinä on saatu kuriin keksien avulla, mutta torstai aamun puhelu äidiltä muutti kaiken.

Zorro kuoli yöllä nukkuessaan äitini vieressä. Ilmeisesti sydän petti ja vei hieman yli 10 vuotiaan rakkaan.

Kun menetimme pystykorvamme, oli minulle selvää että otamme toisen koiran. Sattumalta äidin työkaverin sekarotuinen oli juuri saanut pentuja ja kävimme niitä katsomassa. Lurppa oli synnyttänyt koppiinsa 9 monenlaista pentua ja minä nostin sieltä syliini pienen mustan pennun, jolla oli valkoinen täplä otsassa. Pentu sai nimekseen Zorro. Olin juuri menossa rippileirille ja pentu luvattiin minulle rippilahjaksi. Tosin pennusta emme mitään maksaneet, ei silloin sekarotuisista mitään pyydetty. Zorrossa oli ainakin pystykorvaa ja saksanpaimenkoiraa ja karvanlaadun perusteella jotain sileäkarvaista, ehkä noutajaa.

Isä oli vannottanut että taloon ei narttua tuotaisi, joten kolme ihmistä tarkasti pennun sukupuolen oikeaksi. Mutta kun pentu meille tuotiin, se selvästi oli tyttö koira. Isän oli vain pakko sopeutua ajatukseen.

Zorro osoittautui hyvin viisaaksi koiraksi. Se oppi kaikki temput mitä opetin. Istu, maahan, kieri, paikka, alas, ylös ja niin edelleen. Opetin sen hyppimään äidin puisen kukkatelineen yli ja ryömimään ali. Se antoi erikseen vasenta ja oikeaa käpälää. Kerjäsi molemmat etu tassut ilmassa. Se etsi käskystä ihmisiä, ei koskaan karannut pihasta ja jahtasi pelloilla pupuja, vaikka ei niitä kiinni saanut (paitsi sen yhden ojasta.) Opetin isän yllätykseksi Zorron haukkumaan lintuja ja se jahtasi aina varpusia ympäri pihaa. (Varpuset kun varastivat perunoita sen ruokakupista). Lopulta isänkin oli myönnettävä, ettei ole moista koiraa ennen tavannut.

Zorro jäi kotiin, kun minä lähdin melkein 200 km päähän opiskelemaan. En ollut huolissani sillä, vaikka koira periaatteessa oli minun, se oli hirveän kiintynyt äitiini. Se seurasi äitiä kaikkialle, jopa vessaan. Kahdestaan äiti ja Zorro kävivät mustikassa, (Zorro söi mustikoita samasta puskasta ja välissä ämpäristä. Koissu käveli äidin perässä kun äiti pelotteli käärmeet edessä.) Zorron tapa oli aamulla mönkiä viereen herättämään ja jos istui sohvalla, kiossu saattoi tulla työntämään pään kainaloon ja tuhisi siinä kunnes sai huomiota. Se istui heti lehden päälle, jos joku luki sitä lattialla.

Nauroimme usein että Zorro oli jälleen syntynyt prinsessa, sillä se söi ruokansa aina siististi ja luut tassujen välissä. Se vihasi koppakuoriasia, se hyppi niiden päällä kuono inhosta kurtussa. Se myö makasi lattialla etutassut sirosti ristissä. Koissu oli hyvin ilmeikäs, sen naamasta tiesi heti mitä se ajatteli. Ja se oli täysin ehdollistettu makkaraan, se olisi tehnyt vaikka mitä makkara palasesta.

Zorro 7-vuotiaana

Zorroa tullaan kaipaamaan pitkään. Etenkin äiti, sillä Zorro oli kuin varjo aina äidin perässä. Varmasti koissu oli äidin Se Koira. Kova mentys kaikille.

Puolivuotta sitten haudattiin Nami ja nyt Zorro Namin viereen.

Uskon että koirat pääsevät sateenkaari sillalle. Siellä on koirakavereita, luita, nurmea ja aurinkoa. Mutta Zorro ei koskaan välittänyt toisista koirista, joten huolestuin että ressu olisi siellä ihan yksin. Ainut koirakaveri oli naapurin Manu. Sitten selvisi, että 14-vuotias Manu oli lopetettu huonon kunnon vuoksi jo kuukausi ennen Zorron menehtymistä, joten sateenkaari sillalla olikin jo kaveri odottamassa. Nyt molemmat saavat taas kirmailla yhdessä. Varmasti Namikin hyppelee seurana, se kun tykkäsi kaikista karvaisista kavereista. Ja Manua tulee moikkaamaan pystykorva Jeppe, vanha kaveri ja yht´äkkiä onkin jo iso lauma kasassa.

Zorro jää vanhempieni viimeiseksi koiraksi.